Triggereitä rakkaudesta

Tämän haluan muistaa! Ehkä vielä kehittää tätä ajatusta myöhemmin tai todeta, että ei, ei se näin ollutkaan 😊

Kun minä olen triggeröiytynyt jostain, eli kun joku vanha haava minussa muistuttaa olemassaolostaan, silloin kehoni menee selviytymistilaan. Silloin en ajattele laajasti ja järkevästi. Silloin toimin autopilotilla. Toimin selviytymismielessä. Eli toimin niin, että ei sattuisi. Jokin minussa muistaa, että tästä tunteesta seurasi tosi ikävää. Ja siksi toimin niin, ettei ikävä tunne tapahtuisi uudestaan. Pelkään sitä ikävää tunnetta niin paljon.

Kun keho on selviytymistilassa ihminen ajattelee tosi suppeasti, ei näe kokonaisuutta, ei näe vaihtoehtoja, ainut tavoite on selviytyminen ja pois siitä ikävästä, jota voi tulla. Kukahan nyt lähtisi ajattelemaan eri vaihtoehtoja jos leijona jahtaisi?! Mutta triggeri on harvoin todellinen "leijona", se on ainoastaan muisto jostain, jotain mitä ei tapahdu tässä ja nyt, ja siksi olisi niin tärkeää huomata tämän. Ymmärtää, että tämä mitä koen tällä hetkellä tai ajattelen tällä hetkellä ei kestä ikuisesti, ei johdu tästä tilanteesta ja että tässä on jotain takana. Jotain mitä en ehkä halua nähdä.

Olen ollut tässä niin monta kertaa. Useimmiten menen lamaannustilaan. Eli alivireys. Piiloutuminen. Freeze. Masennus. Vetäytyminen. Itkettää. Olen surullinen. En halua. Yritän päästä pois. Ehkä ajattelemalla positiivisesti? Pumppaamalla kehoa ylöspäin punnerruksilla? Kirjoittamalla ulos kaikki jutut? Auttaa kyllä vähäsen.

Mutta en halua sitä tunnetta. En halua olla siellä. Haluan pois. En hyväksy sitä. En salli sitä. Ajattelen, että minähän tiedän nämä jutut jo, olen käsitellyt näitä. Miksi olen täällä vielä? Vastustan. Vastustan sitä kaikin tavoin ja perustelen vastustamisen jollain tavalla. Mutta vastustaminen vie tosi paljon energiaa ja loppujen lopuksi ainut tie eteenpäin on kai hyväksyminen. Asioiden näkeminen niin kuin ne ovat. Salliminen. Hyväksyminen. Mutta kun pelkää sitä kipua niin paljon. Silloin ei halua tuntea. Minä niin ymmärrän kivun välttelemistä. Mutta asiat eivät muutu sillä tavalla 😞

Tämän yllä olevan minä siis haluan muistaa. Jo jotta sinä, ja minä, saisimme vähän lisää luiden ympärille, kerron henkilökohtaisen esimerkin. Tosi henkilökohtaisen. Koska sehän on mun juttu 😊

Back to Tinder

Tämän Tinder episodin jälkeen pidin pitkän tauon. Clichémaisesti voisi sanoa, että minun piti löytää itseni ja oppia olemaan yksin ja bla, bla. Mutta sitten jossain vaiheessa ymmärsin, että seuraa olisi kivaa, mutta pelkään. Pelkään mahdollista kipua tai itseni menettämistä. Ja koska minä haluan elää vapaudessa, enkä halua antaa pelkojeni estää minua, liityin takaisin Tinder -maailmaan.

Olin niin rentona ja uteliaana alussa. Matchasin tyypin kanssa, jonka kanssa oli niin luontevaa keskustella. Se vain sujui. Nähtiin. Juteltiin. Nähtiin. Olin fine. Mutta jossain vaiheessa se iski. Ihastumista, rakastumista, miksi sitä nyt haluaa kutsua. Tuli siis tunne! Sellainen tunne, että oikeasti tykkää toisesta. Haluaa kuulla hänen juttujaan. Haluaa hyvää hänellä.

SE tunne

Ja se tunne. Se on niin pelottava. Koska siihen liittyy niin suuri mahdollisuus kipuun. Tässä kirjoitin traumastani. Rakkaat miehet hylkäävät. Eli kun minä tykkään jostain miehestä, hän voi hylätä. Ja se tarkoittaa tyyliin kuolemaa. Tässähän voin kirjoittaa sen järkevästi, mutta kun se tunne aktivoituu, silloin en enää ole järkevä. Kerran olen lähtenyt hänen luotaan itkien. Sain jonkun sellaisen "nyt on pakko lähteä". Sanoin heippa, itkin ja lähdin. Itkin ja itkin. En itsekään ymmärtänyt sitä. Tiesin vain, että oli pakko lähteä. Vasta noin viikon jälkeen ymmärsin mistä oli kyse. Selkeys tuli salamaniskuna kun tein jotain ihan muuta. Olin tuntenut hänen vetäytyvän, ja tämä oli laukaissut minussa pelon, että hän hylkäisi, ja siksi minä lähdin (eli hylkäsin itse), jotta en tulisi hylätyksi. Mutta minähän kärsin aivan suunnattomasti siitä. Ja todellisuudessa olisin tarvinnut enemmän yhteyttä toisen kanssa, mutta sitä en pystynyt näkemään koska olin paniikissa. Paniikki, joka ei millään kuulunut tähän päivään vaan menneisyyteen. Tämä tunne on aktivoitunut monta kertaa. Ja se on sellainen trigger, joka vie suoraan mukanaan. Masennus, lamaannus, pohjattomuus, kuolema.

Olen yrittänyt kaikkea mitä olen muka oppinut. Mutta ei. Jotain on puuttunut. En ole halunnut nähdä kaikkea. Enkä ainakaan tuntea.

Mutta sitten otin Gabor Matén YouTubesta: Discover Your True Self I Dr Gabor Maté

Gabor Maté on traumaguru!

Mitä on pelon takana? Mitä pelko suojaa?

Gabor kysyy videossa mitä tunteen takana on? Mitä siinä toisten mahdollisessa tekemisessä on niin satuttavaa? Eli tässä minun esimerkissäni: Tunnen suurta surua koska pelkään että minut hylätään. Mutta mitä se hylkäys tarkoittaa minulle? Miksi se on niin kivuliasta?

Ja silloin vasta näin. Tässä on se mitä haluaa tulla näkyväksi. Tämä on se suuri häpeäverho, jota pelko suojaa. Nämä ovat ne asiat, jotka elävät jossain syvyydessä alitajuisina uskomuksina. Varmaan aika monelle meistä. Ymmärsin, että alitajuisesti koen, että toisen "hylkäys" kertoisi minulle, että:

• Minä en riitä

• En ole tarpeeksi hyvä

• Minussa on joku vika

• En ole rakastettava

• En ole rakkauden arvoinen

• En ole hyvien asioiden arvoinen

• Olen vähempi arvoinen kuin muut

Mikään näistä ei tietenkään ole totta. Toisen tekeminen ei milloin voi tarkoittaa mitään tällaista minusta. Toisen tekeminen kertoo aina jotain hänestä ja hänen kokemusmaailmastaan.

Itsensä arvostaminen ja rakastaminen

Mutta tämä oli se sisäinen osa, jota halusi tulla nähdyksi ja kuulluksi. Kutsutaan vaikka sisäiseksi lapseksi. "Se" haluaa kertoa tästä minulle, jotta minä aikuinen voisin antaa sitä hänelle. Jotta voisin antaa sitä itselleni, enkä hakea sitä ulkopuolelta. Ja se toimii vasta kun näkee. Ja siksi vastustaminen ei ole keino eteenpäin. Ainoastaan uteliaisuus ja hyväksyntä. Ja tunteiden salliminen. Huomata miten ne liikkuvat kehossa; pysyvät lyhyen ajan ja sitten muuttavat muotoaan.

Ja mieti tätä. Koska minä tiedostamatta pelkään tulla hylätyksi toimin kaikin tavoin itseäni vastaan. Joko hylkään itse toista, vaikka en haluaisi, tai sitten kompensoin sen toista kautta, eli miellytän ja muutan itseäni, jotta en tulisi hylätyksi. Koska pohjaoletus tässä on se, että minussa on joku vika (häpeä), ja siksi minut hylätään ja siksi en voi olla oma itseni. Siksi en ikinä pääse yhteyteen, ja sehän on ainut mitä me kaikki pohjimmiltaan halutaan.

Kolmas vaihtoehto olisi tietenkin syyttää toista ja yrittää muuttaa toista, ja sitä harrastin noin 11 vuotta avioliitossani. Ei toiminut hyvin. Eli toivon mukaan olen nyt oppinut siitä.

Ja neljäs vaihtoehto: Välttää kaikkia tilanteita, jotka voisivat herättää tällaista tunnetta. Mutta se ei ole vapautta, se ei ole elämää. Se on pelkoa. Ja selviytymistä.