Sysimustasta

Pitkästä aikaa, mitäköhän tapahtuisi jos antaisin sanojen tulla?

Edellinen postaus on maaliskuulta. Silloin luulin tietäväni jotain. Luulin olevani rikki menneen sillan toisella puolella, turvassa, tasaisella maalla, kaukana mahdollisuudesta tippua rotkoon. En ollut. Oli hetken tasaisempi kohta sumuisen rotkon yläpuolella, sellainen happihetki, mutta sitten myrsky/helvetti vaan yltyi.

Huomasin tänään, että verkkosivujen Minä-osuudessa luki:

"Olen nainen, joka oppi 35 vuotiaana, että elämää ei tarvitse suorittaa, siitä ei tarvitse selviytyä, vaan sitä voi elää! Tämä on ollut aivan mullistava kokemus. Nyt olen enimmäkseen elämän ihmettelijä. Pyrin pysymään hereillä, ja antamaan elämän virrata ja nauttia matkasta (ei läheskään aina onnistu 😊). "

Ja minua naurattaa. Paljon. Koska toihan ei ole totta. Niin tietenkin luulin, mutta ei se kuitenkaan ollut niin. Löysin kehoni 35 vuotiaana, se on totta, ja pysähdyin myös ja suuntasin kohti tietoisempaa olemista ja kehollista vapautta. Mutta en kyllä elänyt. Tai ehkä aina välillä, pieni hetkiä, niin, että onnistuin huijaamaan itseäni. Koska totuus, jonka älysin vasta loppukesästä tänä vuonna, on se, että olen voinut psyykkisesti tosi huonosti. En kokenut mielekkyyttä elämästä tosi moneen vuoteen. Tein asioita ja olin aktiivinen ja luulin, että elämän kuuluu olla sellaista kun se oli, mutta sisälläni oli melkein 24/7 hätätilanne päällä. Seilasin hädän ja "nyt puuhataan"-tilan välillä. Ylivireys, joka tippui alivireyteen ja seilailu tosi ääripää kokemusten välillä. Traumaperäisen stressihäiriön oireet! Ja kun rupesin avaamaan sen minkä tuli olla ikuisesti piilossa, ahdistus ja hätä kasvoivat ja sen mukana tuli pahempia ahdistus/paniikkikohtauksia. Paniikkikohtaus on tiedoksi aika lyhytkestoinen, mutta se on niin sietämätöntä. Koko keho puristuu ja rintakehässä/kurkussa on tosi kuristava olo. Ja se tunne on niin sietämätön, että kuoleminen tuntuu houkuttelevalta niinä minuutteina.

Olen kuitenkin ollut tosi onnekas. Kävin jo omakustanteisesti terapiassa kun tilanne meni huonommaksi, ja terapeutti vinkkasi ottamaan lääkitys back-upiksi. Kävin työterveydessä ja sain back-upin. Hän taas vinkkasi, että kannattaisi mennä yksityiselle psykiatrille, joka voisi kirjoittaa B-lausunnon Kelaa varten. Näin Kela voisi korvata noin 50 % terapiakustannuksista ja voisin käydä useammin. Sain sitten tosi nopeasti ajan psykiatrille ja selvisi, että oma sairausvakuutukseni korvasi käynnit. Sain sitten B-lausunnon ja siksi aloin elokuusta alkaen käymään terapiassa kerran viikossa.

Terapiasta on ollut tosi iso apu. Kun olen istunut siinä ja oppinut kohtaamaan tunteita, jotka ovat olleet sietämättömiä. Kun olen hiljalleen hyväksynyt asiat niin kuin ne ovat. Esimerkiksi oman läheisriippuvuuden hyväksyminen on ollut tosi kivuliasta, en minä tietenkään halua sitä. Mutta, se on ihan tosi loogisesta syystä tullut minulle ja jos en hyväksy, että se on siinä, en pääse eteenpäin. Nyt tuntuu siltä, että se on aika hyväksytty, kirjoitanhan sen tähänkin 😊.

Nyt on jo pidempään tuntunut siltä, että allani ei ole pelottavaa rotkoa, siinä on suht tasaista maata ja siltani on noin metrin korkeudella. Kyllä se välillä heiluu, mutta tosi vähän verrattuna aiempaa. Ja tuntuu oikeasti tosi hyvältä elää ja olla. Vasta nyt kun koen tämän elämänilon, ymmärrän kuinka mustassa paikassa olin.

Ja kirjoitin uuden kuvauksen itsestäni. Ei niin "mediaseksikäs"tai myyvä, mutta todempi.

❤️Utelias, syvä, rehellinen ja höpsö.

❤️Äiti, ekonomi, naisystävä ja jooga & TRE-ohjaaja.

❤️Pohdiskellen, hassutellen, liikkuen tai koneen edessä 😀

Aika diipit sanat muuten tuli.