32 vuotta

Tänään on tavallinen marraskuinen kotisunnuntai lasten kanssa. Yön aikana oli tullut lunta ja oli tosi valoisaa päivällä kun tein rauhallisen kävelyn rannalle, jossa oli jo vähän jäätä. Kävelyn aikana tuli voimakas kutsu blogikirjoitukselle, jonka otin mielenkiinnolla vastaan, mutta laitoin nopeasti sivuun.

Nyt se taas kutsui ja nappasin läppärin syliin. Ja valo syttyi. Tänään on 19.11. Sydän rupesi heti pumppaamaan nopeammin ja silmiin nousi kosteutta. Tasan 32 vuotta sitten isäni kuoli.

Ahdistus rakkaudesta

Ja kysyn itseltäni, miten hitossa se on relevantti näin 32 vuoden jälkeen? Voisin valehdella itselleni ja leikkiä, että se ei vaikuta mihinkään, että "olen käsitellyt kaikki traumani" ja olen vapaa. Mutta se on bullshittiä. Ei se ole totta. Koska kyllä se vaikuttaa.

Tänä syksynä olen saanut tutustua aivan ihanaan mieheen. Minulla on tosi hyvä olla hänen kanssaan ja kaikki on niin helppoa, ihanaa ja draamatonta. Turvallista ja hyvää. Tunnen, että hänkin nauttii seurastani ja että hän haluaa olla kanssani. Uskon ja toivon, että meillä on edessä monta ihanaa vuotta yhdessä 💗.

Ja sitä kautta olen huomannut, että jokin vaikuttaa minulla taustalla, jossain syvällä, ja se nielee minut välillä täysin mukanaan. Ahdistus on varmaan se tunne. Sellainen lamaannuttava, alaspainava tunne, joka vetää alemmas ja alemmas ja hätä on aivan hirveä eikä mistään saa kiinni. Järjellä jotenkin ymmärrän, että ei tässä ole mitään hätää, mutta tunnekokemus on ihan jotain muuta ja olen ollut aivan voimaton sitä kohtaan. Jälkeenpäin olen nähnyt kokonaisuuden ja olen yrittänyt kirjoittaa minulle muistilappuja, että toimi näin jos se taas alkaa. Lapuilla lukee

1. Hepp! Pysähdy! ->Älä usko ajatuksiasi, päästä niistä irti.

2. Yhteys itseen! -> Keskity kehoon ja palaa siihen. Huomioi hengitys ja rentouta lihaksia.

3. Rakkaus -> Olet turvassa

Ei sekään oikein ole auttanut. Se on niin voimakasta ja se vie heti mukanaan.

Nyt varmaan mietit, että mikä on sitten laukaissut tämän, mikä on ollut se triggeri, mitä on tapahtunut? Vastaus on: ei mitään. Se on usein ollut voimakkaimmillaan niinä lauantaipäivinä kun minulla on ollut lapset ja hän on ollut omien lastensa kanssa. Väsy viikosta on ollut siinä mukana ja kaipuu toisen syliin ja lepoon suuri. Ja silloin ajatukset ovat ottaneet vallan. Pohjimmainen ajatus on kai ollut se, että ei hän välitä enää (ja miten nyt joku voisi välittääkään!) ja nyt se on ohi enkä tule enää ikinä näkemään häntä. Tämä päättely on tullut siitä, että osa minua on päätellyt, että hän ei enää halua kertoa juttuja minulle koska ei ole tuntiin kertonut mitä on tekemässä tai koska aiemmin lähetettiin "x" videoviestiä per päivä ja nyt vaan "x". Kuten huomaa, tämä on tosi, tosi lapsellinen moodi. Ihan häpeänaurattaa kun kirjoitan tämän, mutta se on tunnetasolla ollut totistatotta. Olen kyllä pystynyt näkemään sen, enkä siten ole toiminut sen mukaan (ei ainakaan sillei all-in) , mutta minulla on ollut kauhea olo.

Tällaisen "mitään ei oikeasti ole tapahtunut, mutta olen täysin hätääntynyt" tilanteen jälkeen olen ollut ihan yllättynyt siitä kun hän on ihan tavallinen oma itsensä. Hän ei ole ollut vihainen, hätäinen, poistyöntävä tai mitään. Ihan normaali välittävä itsensä. Ja minulla koko sisäinen maailma on kaatunut "ei mistään". Silloin syy löytyy jostain syvältä, jostain vanhasta ja koska siinä on kyse hylkäämisen pelosta, sanoisin että isän yhtäkkisellä kuolemalla on aika iso rooli.

What then?

No, olen tullut siihen lopputulokseen, että en halua tätä enää. Minä haluan nauttia läheisestä, rakkaudellisesta suhteesta miehen kanssa, enkä koko ajan olla valmiustilassa siitä että hän hylkää/lähtee. Suhteen tulee olla mahdollisimman "vapaa", eikä se oikein voi olla sitä, jos on niin voimakas pelko mukana.

Päätin, että tähän kaipaan apua ja otin yhteyttä terapeuttiin. Viime sunnuntaina tapahtui kuitenkin jotain tosi "avaavaa", jonka nyt jaan vaikka voi kuulostaa täysin sekopäiseltä. Tutustu esim. Internal Family Systems terapiamuotoon tai Part Works työskentelyyn, niin voi olla vähän vähemmän sekopäistä 😀

Oli isänpäivä ja olin yksin kotona ja asioita vaan tapahtui. Loin yhtäkkiä alttarin joogamaton ympärille, otin Meri Mortin Villi Voima -kortit ja laitoin kolme korttia alttarin ympräille ja tasaisen rummutusäänen taustalle Youtubesta. Minulla ei ollut aavistustakaan siitä mitä tein, mutta tiesin kuitenkin jokaisessa hetkessä mitä tehdä. Kyselin mitä olen valmis jättämään taakseni ja nostin varmana yhden kortin. Se oli "Arpi" ja siinä luki:

Vapauta vanha kipu.

Älä vertaa itseäsi muihin.

Anna haalistua ja pehmentyä.

Kaikki elää.

Kaikki kuolee.

Ja siitä se jotenkin lähti. Miten voisin vapauttaa sen vanhan kivun? Kipu tuli päälleni. Koin kuinka suuri kissaeläin raapi minua alas syvään kuoppaan, se raapi ja raapi ja satutti minua. Ja se teki kaikkensa, jotta saisi minut siihen kuoppaan. Kyselin miksi se tekee sitä? Miksi se satuttaa minua? Ja sain vastaukseksi, että se yrittää pelastaa minua. Se haluaa auttaa minua. Kun minä olen siinä kuopassa, olen turvassa ja silloin minulle ei voi tapahtua huonoja asioita. Ja koska olen niin "kuriton" sen pitää raapia tosi kovaa, että se saa minut siihen kuoppaan.

Ymmärsin, että tämä suuri kisseläin on koko ajan valppaana. Pieni, pieni huoli tai ajatus menettämisestä aktivoi sitä ja se aloittaa työnsä ja haluaa laittaa minut kuoppaan, eli turvaan. Selitin sille, että kukaan ei ole tekemässä minulle mitään pahaa, mutta se tekee. Se raapii ja työntää minut pimeyteen. Selitin, että "meillä kaikilla" on parempi olla jos se lopettaa satuttamisen. Se voi olla rauhassa ja minä hoidan vahtimisen. Silloin tämä iso kissaeläin muuttui mielessäni pieneksi suloiseksi kissanpennuksi, sellainen söpö, pieni kullanvärinen. Se nauttii rapstutuksista ja haluaa pääsääntöisesti nukkua 💗.

Viikon aikana on tullut huoliajatuksia, montakin kertaa, jotka saa kissanpennun heräämään. Mutta kun olen huomannut sen, olen hengittänyt syvään sisään ja kuvitellut rapsuttavani sitä pehmeästä mahasta. Silloin se on rentoutunut ja pehmentynyt ja aloittanut kehräämisen.

32 vuotta on pitkä aika. Ja tämä pelko istuu tosi syvällä. Ja niin se saa olla. Mutta minä haluan voida hyvin ja siksi haluan parhaani mukaan yrittää vaikuttaa tähän. Ja kirjoittaminen on niin voimakasta. Ja silloin voin vaikka olla maailman sekopäisin.

Rakkautta päivääsi 💗