Crazy-shit rakastuminen
Tietty tunnetila minussa kutsuu kirjoittamaan. Niin nytkin. Olo on hauras ja auki oleva. Yhteys johonkin syvään, usein jollain tavalla "kiellettyyn" tai alaspainettuun on auki ja se vaan huutaa ulostuloa.
Tästä blogista on tullut päiväkirjamainen ja postaukset ovat usein seurausta edellisestä. Niin tälläkin kertaan. Torstaina 27.7.2023 suljin tekstilläni yhden oven ja samalla kutsuin elämääni mielenkiintoisen, elämästä tykkäävän miehen, joka haluaisi mennä treffeille. Seuraavana päivänä, eli perjantaina, heräsin punaiseen sydämeen puhelimessani. Ja siitä se sitten lähti! Elämäni mielettömin kuukausi ❤️.
Oli jo lauantaina fiilis, että meidän pitää nähdä, sunnuntaina vaihdettiin ääniviestejä (ja hänen äänensä oli niin ihana) ja maanantaina meillä oli ensitreffit. Siitä tuli Maaginen Maanantai. Pääsin näyttämään hänelle yhden Lohjan huippupaikoista (Lahokallion luontopolku) syötiin pikku eväät siellä, käytiin uimassa ja katseltiin laskevaa aurinkoa. Tuntui niin täydelliseltä. Sitten uskalsin vielä sanoa (ei ollut mitenkään helppoa eikä tullut mitenkään suoraan tai järkevästi ulos), että tekisi mieli tulla lähemmäksi. Ja hän avasi sylinsä minulle ja siihen jäin ❤️. (Ja minä opin, että sanomalla haluamansa, sen voi helpommin saada)
Tiistaina olin naisten piirissä ja hehkutin edellisen päivän treffejä koska oli oikeasti sellainen "miten tämän on mahdollista?" -olo. Piiri loppui kymmenen aikoihin ja vetäjä totesi, että kannattaa mennä kohti haluamansa. Se herätti ihanan spontaanisuuden minussa, jolloin laitoin viestiä ja kyselin mieheltä, että oletko vielä hereillä, että voinko nopeasti tulla moikkaamaan. No oli hän ja menin minä, mutta ei se ollut kauhean nopea käynti 😀
Keskiviikkona olin mukana hänen avecina yhdessä toooosi hienossa tilaisuudessa, jonka jälkeen mentiin vielä konserttiin. Tämän jälkeen käytiin vielä iltauinnilla aivan mielettömässä kesäillassa (hypättiin yhdessä nakuina suoraan laiturilta ❤️ ), jonka jälkeen istuttiin laiturilla ja syötiin käsillä mutakakkua kermavaahdolla. Illalla poistin Tinderin ja poistuin myös niistä parista Fb sinkkuryhmistä, jossa olin ollut. Ei ollut mitään epäselvyyksiä. Tiesin, että tässä se oli.
Torstaina kutsuin hänet saunomaan luokseni ja illalla sängyssä kerroin hänelle "salaisuuksiani", sitä että olen aika sekopäinen, ja että kaipaan suhteesta varmuuttaa, tasaisuutta ja turvaa. Olin jo tässä kohtaa huomannut, että nyt menee kovaa ja halusin hänen tietävän kaiken sen, joka voisi saada hänet "lähtemään". Hän ei lähtenyt. Hän vaan halasi ja halusi ymmärtää paremmin ❤️ .
Ja tämä on se kohta, missä haluan pysähtyä. Koko tämä kuukausi on ollut juuri näin ihana kun yllä kuvattu. Meillä on ollut niin ihania treffejä ja tapaamisia (ja viestejä ja videoviestejä) ja on vaan niin hyvä olla yhdessä. Ihailen ja arvostan hänen elämänasenteensa ja hänen olemisensa ja se kuinka hän saa minut tuntemaan itseni nähdyksi, rakastetuksi ja kannatelluksi. Ja se, että ei ole mitään draamaa, mitään epävarmuttaa tai epätietoisuutta, ei mitään pelejä ja se, että hänen sanomiseensa voi luottaa. Joo, voisin jatkaa tuota rakkaushöpinää kuinka paljon vaan, mutta se ei nyt ollut pääpointti.
Pointti on pelossa. Koska. Vaikka. Mitä. En tiedä miten jatkaa tuota lausetta.
---
Jossain syvällä asuu pelko. Pelko siitä, että pilaan kaiken. Haluaisin olla tosi cool, tosi chill, tosi luottavainen, tosi huoleton. Mutta kun pysähdyn, ja katson tooosi syvälle, en ole sitä. Tiedän, että käsissäni on kultaa. En osaa selittää miten se on mahdollista, miten se on voinut tulla elämääni, mutta se on. Enkä ole keksinyt sitä, se on oikeasti totta.
Ja jotain tässä yhtälössä, kaikessa tässä ihanuudessa ja maagisuudessa, hipaisee kohtaan minussa, joka on suljettu kauan sitten ja lukittu monella lukolla. Ja nyt lukkoja sulaa. Ja tunteita nousee. Tunteita, jotka eivät liity tähän päivään. Mutta ne haluavat tulla nähdyksi, jotta voivat siirtyä eteenpäin. Haihtua pois.
Ja siihen liittyy pelko. Mitä jos pilaan kaiken niillä tunteilla? Sillä epävarmuudella, tarvitsevuudella, heikkoudella, hauraudella.
---
No. Tinder profiilissani kirjoitin näin. "Haluan tavata miehen, jonka kanssa voisin tutkailla elämää ja ihmisenä olemista. Kaipaan vahvasti syvyyttää, läsnäoloa, kosketusta ja hetkessä olemista. Ja arvostusta, ymmärrystä ja turvaa 😊".
Jotenkin tuntuu siltä, että olen saanut juuri pyytämäni. Ja se vasta on niin kummallista ja crazy-shit juttua, että hoh, hoh. Elämä on kyllä niin ihmeellistä ❤️
Ehkä nyt on aika antaa tiettyjen lukkojen haihtua ja pyrkiä luottamaan tähän ihmeelliseen elämään.