top of page
  • Writer's pictureMichaela Ståhlberg

Sulkeminen. Ja avaaminen.

Onko liian aikaista? Voi olla, mutta ei tunnu siltä.

Yli kuukausi sitten kirjoitin tämän tekstin. Minulla oli silloin tosi raskasta, ja laskeskelin päiviä ja odotin, että helpottaisi.


Oikeasti se helpotti melkein heti tuon tekstin jälkeen. Hän, eli mies, oli yhteydessä seuraavana päivänä ja saimme hienon lopun meidän vuoristoratatarinaamme. Ja sen jälkeen elämä on tarjonnut niin mahtavia lahjoja 😊

Ymmärsin, että voin jäädä kotiin yksikseni ja tuntea alakuloisuutta ja ulkopuolisuuden tunnetta ja haikeutta siitä, että minulla ei ole omaa "ympyrää" tai sitten voin tehdä asioita, jotka kiinnostavat minua. Ja sitä olen sitten tehnyt. Hän, eli mies, on välillä laittanut viestiä ja se on kertonut minulle paljon siitä, missä menen sillä hetkellä. Ensimmäisillä kerroilla tuli kyyneleitä ja surua ja pidin vastaukset tosi lyhyinä ja pinnallisina. En luottanut itseeni enemmän. Mutta se on helpottunut jokaisella kerralla ja tällä viikolla kyselin jo, jos hän on ruvennut deittailemaan. Ja olin valmis kuulemaan vastauksenkin 😊

Tämä on vaan muistutukseksi siitä, että aika ja etäisyys oikeasti muuttaa asioita. Ne 15 päivää olivat ihan kauheita, mutta niin tarpeellisia. Se, että onnistuin päästämään irti jostain toimimattomasta ja pysyin siitä, vaikka oli vaikeata. En minä välttämättä vieläkään menisi kahvittelemana hänen luokseen (koska kehojen vetovoima 😂) mutta muuten asia tuntuu ainakin tässä hetkessä suht käsitellyiltä.

Lahjat?

Ja elämän lahjoihin. Ei mitään konkreettista, mutta niin paljon uusia, mahtavia, rehellisiä ja avoimia kohtaamisia. Tuntuu jotenkin epätodelliselta, koska sellaista ei ikinä ole ollut elämässäni aiemmin. Olen tietenkin kohdannut ihmisiä, mutta ei sillei avoimesti ja autenttisesti, ainakaan minun puoleltani. Olen kesän aikana muun muassa istunut Lohjan päärannalla ja rummuttanut ja hoilannut ja vaan ollut hauskasti muiden naisten kanssa. Kutsunut ihmisiä tapaamisiin ja tehnyt yhdessä vähän läsnäoloharjoituksia sekä vaan puhunut. Ja suurin osa ihmisistä ovat ihan uusia tuttavia, jotka kuitenkin heti ovat tuntuneet ihan "omilta". En ole tavannut ketään "ei kivaa" tai "ei kiinnostavaa". Ja se on kyllä aikamoinen lahja.


On myös jänniä asioita tiedossa syksylle: naisten piirejä kotonani, minun ohjaamia joogatunteja, joogaopintoviikonloppuja (ja joogaopeksi valmistumista!), ehkä jotain "hörhöileviä" tapahtumia ja suunnittelen myös yhteisretriittiä ensi kesäksi 😊 (Jos joogaohjaus kiinnostaa voit olla sähköpostilla tai Mesengerilla yhteydessä niin lähetän sinulle tietoa ohjauksistani). Ja sitten ehkä joku TRE juttukin?

Mutta sitten olisi myös mukavaa käydä treffeillä. Ja mietin, että tuttavien kautta järjestetyt sokkotreffit olisi tosi hauskaa. "Vink, vink". Eli jos tunnet jonkun, joka on mielenkiintoinen, tykkää elämästä ja haluaa käydä treffeillä (etkä ole äitini), vinkkaa minulle. Tai hänelle.


Elämän pointti?

Elämä ei kai oikeasti ole niin vakavaa. Olemme pikku, pikku muurahaisia isolla pallolla (tai liiteällä laudalla jos niin haluaa ajatella) ja olemme täällä vaan elämässä. Kaadutaan kuoppaan, kiivetään kuopasta ylös, juostaan kalliolle, tanssitaan vapaina, tiputaan alas, katkaistaan jalka, levätään ja aloitetaan uudestaan 😂 Ehkä vähän viisaampana, ehkä ei.

Kirjoitin tämän alla olevan tekstin yhteen joogatehtävään. Ehkä vähän höpsö, ja juuri siksi haluan julkaista sen.

Bum, bum. Bum, bum.

Sydän sykkii.

Bum bum.

Hengitys virtaa.

Sisään ja ulos.

Elämän virtaa. Tässä ja nyt. Eilen ja huomenna.

Missä minä olen? Olenko täällä? Olenko ok? Olenko hukassa?

Missä?

Bum, bum. Bum, bum.

Tässähän olen.

Kompuroiden. Kaatuen. Kierien. Kaivaen. Kontaten. Nousten. Liikkuvana. Elävänä.

Muutoksen aallossa.

Tässä ja nyt.

Kaikki ja ei mitään.

0 comments

Recent Posts

See All

Comments


bottom of page