top of page
  • Writer's pictureMichaela Ståhlberg

Päivä 15

Sanat haluaa ulos kehostani. Tämä teksti on monta päivää pyörinyt mielessäni. Kyseenalaistan kuitenkin intentioni, miksi haluan kirjoittaa, miksi haluan kertoa?

Tällaiset tekstit ovat hankalia, koska näissä on toinen osapuoli, joku joka ei välttämättä näe asian samoin. Mutta minä haluan tuoda maailmaan sellaista mitä on olemassa, sellaisia todellisia kokemuksia, josta ei välttämättä puhuta/kirjoiteta koska se on häpeällistä tai väärin jotenkin. Haluan tietenkin "vapauttaa" itseni tekstillä (ja selkeyttää asioita), mutta myös oman kokemukseni ja tekstini kautta tuoda ymmärrystä ja lohtua toisille. Se kun huomaa, että "minä en ole yksin tässä, muutkin ovat kokeneet samanlaista" tuo ainakin minulle rauhaa ja kokemus yhteenkuuluvuudesta. Sellaisen viestin, että "ei minussa ole mitään vikaa", tämä on vaan ihmiselämää.


Päivä 15.

Mikä päivä 15?


Aloitan.


Aika tasan 2 vuotta sitten menin takaisin Tinderiin. Ymmärsin, että uuden miehen tapaaminen pelotti minua, pelotti se, että sattuisi taas ja se, että menettäisin itseni uudestaan. Ja juuri siksi latasin taas sovelluksen. Ensimmäisenä iltana tuli match yhden tyypin kanssa, jonka piti asua 28 km minun luotani (selvisi myöhemmin, että Tinder ei oikein osaa etäisyyksiä). Oli niin luontevaa kirjoitella hänen kanssaan. Meidän piti tavata jo parin päivän päästä, mutta hän perui tapaamisen pari tuntia aiemmin koska oli saanut kaivinkoneen lainaksi. Ei lannistanut minua, tiesin, että meidän tuli tavata. Oli niin itsestään selvää. Pari viikkoa sen jälkeen tavattiin hänen luonaan, suunnitelmana oli makaa yhdessä leväten lattialla työviikon päätteeksi. Ei tehty sitä vaan syötiin, käytiin metsässä ja tulin kotiin vasta seuraavana päivänä. Hän onnistui saamaan jonkun niskajumin ja siinä minä sitten pistelin hänelle akupunktioneuloja hänen ohjeistuksella 😀.

Siitä asti ollaan oltu yhteydessä lähes joka päivä. Uskoisin, että tänä aikana on ollut alle 10 päivää kun ei olla oltu missään tekemisissä (ja ne päivät ovat olleet tosi raskaita minulle). Olemme puhuneet, lähettäneet toisillemme videoita, linkkejä, kuvia, kysyneet "mitä kuuluu?", toivottaneet hyvää yötä jne, jne. Hengattiin yhdessä aina kun minun lapset olivat isällään. Jos kahdessa vuodessa on noin 700 päivää olemme varmasti nukkuneet vierekkäin 350 päivää. Meillä oli ihan oma kupla.

Mutta sellainen "traumadynaaminen" kupla (googlaa sana "trauma bond" tai "traumasidos"). Sellainen missä kaikki oli täydellistä, ja tarkoitan aivan täydellistä, ja sitten sellainen, missä kaikki oli tosi raskasta ja ikävää ja kurjaa. Mutta kun oli sitä ikävää ja kurjuutta, hänkin oli se, joka pystyi ottamaan sen pois. Hän oli se tuki ja turva. Ja sehän on se ongelma. Sama ihminen joka käyttäytyy ikävästi ja sillä käytöksellä satuttaa, hän on myös se, joka omalla käytöksellä voi poistaa sen ikävän. Ja lisätään tähän vielä se, että hän on ensimmäinen ihminen, jonka olen kokenut tarvitsevani (myös toisella tavalla kuin yllä kuvatun traumasidoksen kautta). Minä avauduin hänelle, minä olin minä ja hän oli se, jolle pystyin jakamaan kaiken. Näin hänen kultaisen sydämen, sen osan, joka usein oli peitossa muurien takana. Muurit, jotka ovat nousseet suojaksi raskaan elämänmatkan aikana. Ja siksi ymmärsin. Ja uskoin. Ja toivoin.

Me erottiin ensimmäisen kerran vuosi sitten kesällä. Silloin totesin, että suhteemme ei tule muuttumaan ja tätä en halua. Oli hyvin suunniteltu ero. Menin hänen luokseen pariksi yöksi, itkin hänen sylissään ja sitten lähdin sieltä toimistolle. Sovimme, että olemme Best Friends Forever ja hoidamme kanit yhdessä. Seuraavana lapsivapaana viikonloppuna matkattiin Ouluun sähköautolla ja kaikki oli tosi hyvin ja unohdin miksi oltiin erottu (kyllä se taas muistui mieleen myöhemmin, mutta erot ovat vaan ikäviä ja ollaan nyt vaan). Maaliskuussa tänä vuonna, kun kirjoitin tämän, olin taas varma: tämä ei voi jatkua. Mutta sitten tuli kaniteurastus ja kun nähtiin, kaikki oli siellä, ei ollut minkäänlaista mahdollisuutta vastustaa sitä kemiaa. Ja taas hengailtiin yhdessä. Ja sitten hän tarjoutui tekemään piharemontin minulle, ja siitä tuli ihan megalomaaninen projekti ja oltiin tosi paljon yhdessä. Noh. Ja sitten kirjoitin tämänkin.

15 päivää sitten kaikki oli hyvin. Olimme aamulla heränneet vierekkäin. Olimme vielä illalla puhuneet. Hän oli pyynnöstäni ostanut yhden asian minulle. Ja juuri ennen nukkumaanmenoa kirjoitettiin toisillemme, ihan niin kuin aiemminkin. Mutta viestittely loppui siihen. Kaikki yhteydenpito loppui. Silloin kirjoitin, etten enää halua olla tekemisissä hänen kanssaan. En enää aio ottaa sellaista kohtelua.

(Aaah, sydämeeni sattuu niin paljon kun kirjoitan tämän. )

En olisi ikinä uskonut tekeväni niin. En mitenkään tiennyt, että se oli tulossa. Mutta joku suoja (suojelija?) nousi esiin, ja hänen (siis miehen) kirjoittama asia oli niin peruuttamaton, että teksti tuli itsestään. Ja siinä hetkessä minä myös tiesin, että näin sen pitää olla. Hän on huumeeni. Olen riippuvainen. Ei ole muuta vaihtoehtoa tässä tilanteessa kuin pysyä poissa. Ei mitään yhteyttä. Löytyy termikin tälle: "no contact".

Mutta se on ihan kauheata. Minulla on kauhea ikävä sitä sydämellistä tyyppiä ja suuri suru, että tässä kävi näin. Hän oli paras kaverini ja olen ihan hukassa näin. Koen syyllisyyttä siitä, etten pystynyt olemaan siinä. Minä en usko "säröihin" ja siihen että jätetään toisia ihmisiä. En olisi halunnut. Ja sitten muistutan itseni taas siitä, että enhän minä yksin sitä tehnyt. Jos toinen käytöksellään ei anna muuta vaihtoehtoa, niin kyllä hänelläkin on osaa siinä.

Kehomieleni on hätäinen tämän osalta, se tykkäisi tehdä vaan töitä tai muuta, ettei tarvitsi kohdata surun ja ikävän tunteita. Ja syödä. Täyttää paikan, jossa ikävä tuntuu mahassa. Mutta tarkkailija taas, hän on aika chill. Tietää, että elämä haluaa minulle hyvää, ja että tämä on askel ja oppi elämänpolullani, jotain mitä tarvitsen. Se tietää myös, että sielumme, se osa joka on yhteydessä tähän kaikkeen, luultavasti leikkivät jatkossakin yhdessä jossain ihanassa paikassa, ehkä niin kuin kengurut.


Ho, ho. On tämä elämä aikamoista.

0 comments

Recent Posts

See All

Comentarios


bottom of page