top of page
  • Writer's pictureMichaela Ståhlberg

Heartbreak

Kirjoita rakkaani, kirjoita.

Anna sen tulla. Olen tässä. Kuuntelen.


Olisin niin halunnut sen onnistuvan. Meillä oli/on niin paljon rakkautta, niin hauskaa yhdessä. Me ollaan leikitty, kokkailtu ja oltu lähekkäin. Paljon sylikkäin, "tule kainaloon" hän on sanonut. Kehojen kaipuu niin suuri. Ollaan tanssittu hassuja juttuja, aivan parasta! Ollaan rakennettu, hoidettu, luotu ja suunniteltu tulevaisuutta. Paljon keskusteluita. Tosi kiivaitakin, olemme erimieltä melkein kaikesta. Tuli ja vesi. Mutta kehojen yhteys, yhdessä tekeminen ja kotiin tuleminen siinä läheisyydessä. Huumaavaa. Siitä voi maksaa korkeatakin hintaa.

Tunnetta. Elossa olemista. Rakastin. Rakastan? Rakastin? Pystynkö irrottautumaan?

Olen oikeasti yrittänyt. Jos olin avioliitossani surkea kumppani, valittava ja syyllistävä marttyyri, sitä en ole tässä ollut. Olen oikeasti tahtonut ja pystynyt toimimaan toisin ja ehkä senkin takia on ollut niin ihanaa ja niin paljon rakkautta (ja sitten tienkin kaikki rakkaus hormoonit, not to forget!). Edellytykset ovat kuitenkin ollut ihan surkeat. Hän toisella paikkakunnalla, etäisyys 45 minuuttia autolla, ja paljon, paljon kaipuuta. Minulla lapsia, hänellä ei. Ihan erilaiset elämäntilanteet kaikin tavoin. Minä hörhöilevä, hän salaliittoileva. Paljon kannettavaa ja kuormaa molempien elämänrepuissa.

Mutta kaikki on mahdollista kun on rakkautta, eikö? Voi keksi ratkaisuja. Saada se toimimaan.

Mutta sitten ymmärsin. Minä olen aikauinen. Aikuinen.

Ja aikuisena minä voin valita. Koska kaikki se rakkaus, se ihanuus, se täyttymyksen ja täydellisen turvan tunne, niin sillä on hintansa. Hinta on epätasaisuus, ailahtelevuus, auki revenneet haavat, loukkaavia sanoja, loukkaavia tekoja. Turvattomuutta.

Mutta jos keskittyy vaan hyvään? Jos toimin itse toisella tavalla? Sanon "Lopeta!". En puhu tietyistä aiheista, jotka voi triggäröidä? Muutan itseäni, koska toistahan ei voi muuttaa. Jos suhde ei toimi, niin sehän on minun vikani, olen sitten toiminut jotenkin väärin. (Ja tämä on minun yhden moodin sisäinen ajattelumallini, mutta tiedän, että tämä ei ole näin)

Mutta stressin ja paineen alla se nousee taas. Ja silloin minun sisäinen lapseni vaan itkee. Ja myös aikuinen minä. Minuun sattuu niin paljon, en saa henkeä. Sattuu, sattuu, sattuu. Kuolen. Toisen käytös satuttaa niin. Miten joku, joka rakastaa ja pitää niin ihanasti, voi samalla satuttaa sillä tavalla?

Ja olen aikuinen. Minun ei tarvitse kestää sitä. Minun ei tarvitse maksaa sitä hintaa. Minä voin valita.

Mutta se valinta on niin hankala, koska ihanuus on niin lähellä. Erityisesti säröjen jälkeen. Sisäinen lapseni tarvitsee ja haluaa sen turvan ja rakkauden niin paljon.

Mutta nyt aion valita uuden polun. Haluan ja tarvitsen enemmän tasaisuutta elämääni.

En kuitenkaan millään kadu sitä mitä on ollut viimeiset melkein kaksi vuotta. Olen tuntenut. Olen elänyt. Olen rakastanut täydellä sydämellä. Ja olen antautunut sille tarvitsevalle osalla itsestäni.

Nyt kääntyy taas uusi sivu ja se pelottaa ihan suunnattomasti ja sydämeni on niin täynnä surua.

0 comments

Recent Posts

See All

Comments


bottom of page