Minun traumani

Tämän pitää olla minusta. Minulla oli joku muu ajatus tästä blogikirjoittelusta, mutta ei. Se ei ole suuntani. Se ei ole juttuni. Ei ainakaan nyt. Tämän pitää olla henkilökohtaisempaa. Syvää. Rehellistä. Avointa.

Minun suurin toiveeni olisi se, että jokainen voisi aina, jokaisena hetkenä olla ok omana itsenään. Että jokainen tuntema ajatus, tunne, toive, kaipuu, tarve olisi ok itselleen. Siinä ei olisi mitään vikaa, ei mitään kummallista, kaikki olisi inhimillistä, luonnollista ja ok juuri niin kuin se on. Se miten toimii sen pohjalta on tietenkin eri asia, mutta jos ei hyväksy ja salli sitä mitä on, ei mielestäni voi toimia itselleen parhaalla mahdollisella tavalla. Silloin hylkää aina itsensä.

Ja siksi haluan kirjoittaa sydämeni pohjasta. Rehellisesti, avoimesti, omista kokemuksista, ajatuksista, oivalluksista. Niin se nyt vain on 😊 Vaikka se tuntuu tosi pelottavalta. Mutta me kaikki tarvitsemme sitä. Meillä kaikilla on samanlaisia tunteita, tarinoita jne. Se pitäisi yhdistää meitä, eikä erottaa. Meillä ei pitäisi olla luurankoja kaapeissamme, se tekee meille ainoastaan haittaa, ja niin ollen koko yhteisölle, kaikille, maapallolle 😊

Mistäköhän aloittaisin?

Trauma. Sehän on se alkukohta. Tapahtumat tai tapahtumia tai olosuhteita, jotka ovat johtaneet siihen, että on pitänyt "hylätä" itsensä. Pitänyt ottaa epäedullisia keinoja käyttöön. On tullut kokemus, että itsessä on joku vika, että on virheellinen jollain tapaa, vääränlainen (häpeä itsestään) ja tämä pyörii tiedostamattomana pohjaoletuksena. Ja jotta tämä tiedostamaton ei mitenkään toteutuisi ja olisi totta, pitää toimia niin, että se ei voisi olisi totta, eli yrittää kompensoida sitä kaikin tavoin. Ehkä suorittamalla tai mielistelemällä?! Tai jollain toisella keinolla.

Minun suurin traumani on isäni kuolema. Isäni kuoli ollessani 6 vuotias. Olimme perheen kanssa yhteisellä lomalla Barbadoksella ja pari päivää ennen kotiinlähtöä hän kuoli sairauskohtaukseen yön aikana. Muistan, että tiesin kun heräsin, vaikka en olisi pitänyt tietää koska olin ainakin kertomuksen mukaan nukkunut koko yön. Istuin veljeni kanssa sohvalla ja kysyin äidiltäni missä isä on. Tunnemuistossani muistan, että kysyin koska en halunnut, että se olisi totta. Hän oli kuollut yön aikana. Tämänkin kirjoittelu saa kurkkuni puristuksiin ja kuristuksiin ja kyyneleet valuvat poskiltani alas paidalleni. (Näin ei aina ole ollut ja olen tosi iloinen siitä, että voin tuntea tätä tunnetta, eikä minulle tule pakoreaktiota siitä tunteesta. Useinhan kun vastaan tulee hankalampi tunne, ihminen yrittää paeta sitä esim. tekemällä jotain muuta. Hengittämällä syvään pari kertaa ja keskittymällä kehon tuntemuksiin voin kuitenkin taas jatkaa tätä kirjoittelua.)

Lensimme kotiin yksi perheenjäsen vähempänä. Vuosi oli 1991, vanhempani olivat muovialan pienyrittäjiä ja taloudellinen tilanne epävakaa. Äitini oli jäänyt yksin yrityksen, velkojen ja kahden alle kouluikäisen lapsen kanssa.

Vuosi tämän jälkeen äitini oli tavannut ihanan kumppanin. Hän oli tosi kiltti ja vietti paljon aikaa kanssamme. Kesäpäivänä 1993 hänkin kuoli nopean vakavan sairastumisen seurauksena. Minä ja veljeni olimme hänen vanhempiensa luona hoidossa kun hän kuoli sairaalassa, ja muistan kuinka heille kerrottiin puhelimitse asiasta ja yritin kaikin tavoin pidättää kyyneleitäni. (Ja taas 😊 Märkiä silmiä minulla).

Pieni, herkkä, tyttölapsi oli alle 8 vuotiaana menettänyt kaksi rakasta mieshenkilöä. Tullut hylätyksi tietyllä tavalla, vaikka eihän se tietenkään ollut sitä, mutta kokemuksena se oli. Joku rakas oli siellä, eikä sitten enää ikinä ollut. Pohjana tälle oli vielä vanhempieni kolmen viikon mittainen reissu silloin kun oli 2 vuotias, ja sekin on luultavasti tuntunut 2 vuotiaalle hylkäämisenä. Joku rakas oli siellä, eikä sitten pitkään aikaan ollut.

Suurin kipu

Ja tämä on ollut suurin haavani. Rakkaat miehet hylkäävät. Kun se on se tiedostamaton (siis miten nyt 8 v. voisi tiedostaa jotain tällaista?! Mahdotonta!) ajatus ja oletus, käyttöön tulee paljon itselleen epäedullisia toiminta- ja ajatusmalleja. Sitä haluaisi yhteyden, mutta jos on oma itsensä, silloin hylätään. Tai haluaa yhteyden, mutta riski ja pelko sen menettämisestä ja siitä kivusta on niin suuri, että mieluummin hylkää itsensä eikä hakeudu todelliseen yhteyteen. Muokkaa itsensä ja on sellainen kuin uskoo, että muut haluavat itsen olevan, jotta saisi hyväksyntää ja rakkautta. Mutta se ei koskaan voi olla todellista, koska se ei ole aitoa. Eikä yhteyden tarve silloin täyty.

Kun minä 31 vuotiaana ensimmäisen kerran istuin terapiahuoneeseen muistan selittäneeni, että se oli "parempi näin", että näin minusta on tullut vahva ja itsenäinen ja pärjäävä. Mielen sankaritarinat ovat ihan ok, ja on hyvä nähdä asioiden positiivinen puoli, mutta tässä tarinassa järki/mieli kielsi sen todellisen kokemuksen. Minulla oli kova ulkokuori, mutta kaikki tunteet, joita olin kieltänyt ja painanut alas olivat vielä sisälläni. Mieli oli kirjoittanut tarinan, joka ei ollut totta koko keholleni. En hyväksynyt sitä isän kaipuuta, sitä tunnetta yksinäisyydestä ja katkeruuden ja epäreiluuden tunne sitä, että elämäni oli ollut raskas.

Uusi mahdollisuus

35 vuotiaani yksi uusi tuttavani kommentoi, että traumat ovat kehossa. Ja sen oivaltaminen ja ymmärtäminen ja kokeminen on muuttanut kaiken. Järkeilyllä, analysoinnilla ja puheella pääsee tiettyyn pisteeseen asti. Mutta avain vapauteen (vaikka en millään väitä olevani täysin vapaa) on kehossa. On niin paljon mitä tiede ei tällä hetkellä tiedä tai osaa selittää. 200 vuoden päästä tullaan tietämään niin paljon enemmän siitä missä tunteet, muistot ja vanhat kokemukset sijaitsevat kehossa ja millä tavalla ne vaikuttavat meihin. Mutta sillä ei oikein ole merkitystä nyt, vaan sillä on, että se mitä on tapahtunut, se mitä on ollut, ei määritä mitä tulee olemaan. Asioita voi muuttaa. Kehosta voi vapauttaa tukahduttuja tunteita (esim. TRE:llä, meditaatiolla ja eri mielikuvitusharjoituksilla). Ihminen voi ohjelmoida ajatustapansa ja näkemyksensä uusiksi. Ei tarvitse olla menneisyytensä vanki, voi rakentaa tulevaisuutensa.

Ja se on niin mieletöntä. Ja toivoa antavaa. Meillä kaikilla on avaimet vapauttaa itseämme ja sallia juuri se mikä on juuri sillä hetkellä.