top of page
  • Writer's pictureMichaela Ståhlberg

Sukellus syvimpään

Tämä on lapsilleni. Ja kaikille, jotka rämpivät toivottomuuden suossa.


Haluan yrittää selittää. Viimeiset neljä kuukautta ovat olleet tosi raskaita. En muistanut edellistä postaustani, mutta tämä on luonteva jatko siihen.


Tämän kirjoittaminen tuntuu vaikealta, on sellainen "en halua" -ääni sisälläni. Vähän samantyyppinen kuin "haluan pois" -kokemukseni terapiassa, jota mainitsen myöhemmin. Olen siis jonkun suuren ja piilotetun äärellä, jotain mitä haluaisi pysyä piilossa.



Trauma

Trauma on yksinkertaisuudessaan joku tapahtuma, joka on ollut liian suuri ihmisen käsiteltäväksi. Kolme vuotta sitten aloitin TRE-ohjaajan opinnot ja olen lukenut tosi paljon traumasta, vireystilan säätelystä, eri kehon reaktioista ja selviytymiskeinoista. Olen meditoinut, tärissyt, opiskellut joogaopettajaksi, kirjoittanut ja kaikin tavoin käsitellyt. Mutta, tänä talvena olen ollut ihan paskana, niin syvällä pohjalla ja niin kadoksissa. Miettinyt miten hitossa olen vielä tässä kohtaa?

Uskon kuitenkin, että tämä taustani on luonut tietyntyyppistä kehotietoisuutta sekä turvaa omassa kehossani, joka sitten auttoi pääsemään kiinni tiettyyn tunteeseen ja purkamaan sitä. En kuitenkaan olisi päässyt siihen käsiksi itse, siitä olen 100% varma, ja olen tosi kiitollinen että valitsin tutun psykoterapeutin tähän tueksi.


Hätä.

Hätäisyys on varmaan ollut mukanani kauan, ja nyt vasta huomaan kuinka voimakkaasti se on ollut siinä, kun sitä ei enää ole samalla tavalla.


Tässä on tosi jännää, että turvallinen ja hyvä parisuhde nosti kaiken tämän pohjamudan pinnalle. Silloin ei enää ollut mitään järkeviä syitä tunnereaktioihini ja siihen sisäiseen hätään. Näinhän silmilläni ja järjelläni, että kaikki on hyvin. En kuitenkaan tuntenut sitä. Huomasin olevani 24/7 valmiudessa siihen, että miesystäväni jättäisi minut. Siihen ei edes ole ollut mitään syytä, kaikki perustui tosi nopeisiin sisäisiin tulkintoihin, ja sitten tunne vaan otti ylivallan. Ja tunsin hädän. Pelon. Sellainen "nyt hän lähti". Sen menetyksen kun joku ihan yhtäkkiä, ilman selityksiä poistuu. Lähtee. Ennakoimattomasti.

Olen mennyt saunaan piiloon itkemään. Yrittänyt peittää sitä lapsilta, koska miten sen selittäisi? "Äitiä itkettää koska X teki/ei tehnyt Y, ja äiti tulkitsi sen tarkoittavan, että hän jätti äidin tällä sekunnilla ja nyt hän on poissa. Vaikka äiti kyllä tietää, että näin ei ole.".

Yrittänyt käyttäytyä järkevästi ja jotenkin toimia, vaikka keho vaan huutaa "HÄTÄ" ja menee totaaliseen "shut-down" -tilaan. Silloin ei voi olla hyvin läsnä lapsilleen. Silloin ei oikein jaksa mitään. On tosi uupunut olo, koska "HÄTÄ" ja sen myötä lamaannus. Ja silloin pitää olla myös niin varovainen ja toimia tosi paljon siitä tunteesta käsin, koska muuten se kaataa sinut ja silloin ei voi taas tehdä mitään muuta kuin itkeä sängyssä. Ja mitä enemään sitä välttelee, sitä voimakkaamaksi se kasvaa ja sitä enemmän valtaa se saa. Se hädän tunne, siitä yhtäkkisestä, yllättävästä hylkäämisestä. Tunne, joka ei liity mitenkään tähän päivää, vaan traumakokemukseen siitä kun isä yhtäkkiä kuoli ollessani kuusi.


Ja tämän päälle heitetään syyllisyys. Koska tiedän, että minun tulisi pystyä parempaan lasten kanssa. Olla siinä hetkessä läsnä, ehkä välillä sanoa stop huonolle käytökselle jne, mutta ei vaan pysty. Tekee vaan mieli vetäytyä ja poistua. Ja sitten yritän kaikin tavoin saada porukan yhteen ja tekemään yhdessä juttuja, mutta kun se totutuu se on niin vaikeaa koska haluaisin kuitenkin vaan pois, enkä pysty olemaan oikeasti läsnä. Ja se uuvuttaa niin, joten jaksan vielä vähemmän. Ja koen itseni maailman surkeimmaksi vanhemmaksi, ja tietyllä tavalla olen, koska en pysty olemaan oikeasti läsnä. Koska hätä. Koska trauma.


Kohtaaminen

Mutta sitten tulee se hetki terapiatuolissa.

Istun siinä ja tunnen viillon sydämen yläpuolella. Ison viillon. Syvän. En oikein tiedä miten olla. Haluan pois, sen tiedän ihan varmasti. Haluan pois siitä tunteesta. Terapeutti kysyy ehkä jotain, ehdottaa jotain. Huomaan kuinka jalkani juoksevat, tärisevät. Haluan pitää käden rintani päällä, se tuntuu siedettävämmältä. Terapeutti ehdottaa seisomista. Ymmärrän samalla, että kehollisilla menetelmillä voi myös juosta karkuun tunteita, ne liikeet toimii defensseinä ja suojaa pääsemästä siihen oikeaan alla olevaan tunteeseen. Joten lopetan kaikki liikkeet. Olen vaan. Ja se "räjähtää" päälleni. Itken ja yskin. Yskin paljon, mahapohjasta saakka. Kurkkuun rupee sattumaan siitä. Terapeutti kertoo, että voi tuoda ämpärin jos oksettaa. Kun lopetan yskimisen tulee vihan tunne. Haluaisin repiä jotain, rikkoa ja lyödä. Olen vihainen. Se oli niin epäreilua. Isäni oli tärkeä minulle. Tosi tärkeä. Ei sen olisi pitänyt mennä noin.

Ja tämän jälkeen olen ihan puhki.


Ja tämän terapia-istunnon jälkeen kaikki alkaa tuntumaan erilaiselta. Siitä on vain noin kolme viikkoa, ja vieläkin mietin, että onko se oikeasti totta vai keksinkö kaiken?! Mutta sellaisen muurin ja sumun poistuminen tuntui niin voimakkaasti. Lapsiviikkolla olin läsnä lapsille, jaksoin laittaa pesukoneen päälle arkipäivänä eikä ollut sellainen tahmea, epätoivoinen ja uupunut olo. Eikä ole hätää koko ajan. Tosi outoa.


Kortin ohjaus

Nostan harvoin kortteja, mutta on se jännään kuinka "spot on" kortteja olen nostanu kaksi edellistä kertaa. Olen käyttänyt joogaopettajani Meri Mortin Villi Voima voimakorttipakkaa. Marraskuussa nousi ARPI, ja juuri ennen tätä merkittävää terapiasessiota tuli ROTKO. Jännää 🙂


ROTKO

Älä pelkää syvää,

vaan valmistaudu

Hengitä, avaa silmäsi ja ponnista.

Ota riski ja hyppää

toiselle puolelle.




0 comments

Recent Posts

See All

Comments


bottom of page