Tarvitsevuus

Otsikkona tarvitsevuus. En ehkä uskalla jatkaa. Miksi tämä aihe tuli minulle? Voinko kirjoittaa jotain järkevää siitä? (Noh, ei tarvitse olla järkevää koska tämä on minun blogini 🙂)

Kaksi kasvoa

Tarvitsevuus on häpeällistä. Kiellettyä. Ei saa tarvita. Pitää pärjätä itse. Toinen/toiset voivat olla lähellä, mutta heitä ei saa tarvita. Ei saa tarvita mitään. Tarvitsevuus on heikkoa. Pitää toimia. Jatkaa. Tehokkaasti. Eteenpäin. Minä hoidan itseni ja kaikki muut hoitavat itsensä. Olemme erillisiä saaria ja minun saarellani ei voi olla ketään muuta.

Minä tarvitsen niin paljon. Niin paljon. En voi elää ilman sinua. Olen näkymätön. Ja tunnoton, jos sinä et näe minua ja nostat minua. Ilman sinua en voi elää. Minä laamaannun. Itken. Haluan liukua pois. Kuolla. Kipu on sietämätön (vaikka sitä ei edes tunne). Kuoppa on pohjaton ja niin, niin tumma. Haluan, että sinun saaresi on minun saareni ja minun saareni on sinun saaresi.

Tarvitsevuuden kaksi kasvoa.

Äärireunoilta tippuminen

Minä ajattelen niin, että mitä enemmän olemme oppineet olemaan jonkin tietyn moodin ulkoreunalla/äärireunalla, sitä enemmän tipumme "eheyttymisen" tiellä toiseen ääripääähän. Tämän jälkeen alamma sitten kulkea ja kellutella lähemmäs keskiosaa, tasapainoa. Minä hahmotan tämän pallon muodossa. Tässä alhaalla siitä visualisointi 🙂

Jos olet oppinut pärjäämään itse, toimimaan itse ja olla tarvitsematta toisia (tai asioita yleensä) sinun opitti moodi on siinä yläosassa. Jos sotketaan kiintymyssuhdeteoriaa tähän, niin sinulla on ehkä välttelevä kiintymyssuhdemalli. Ainakin tietyissä tilanteissa.

Sitten kun tähän herää, alkaa prosessoimaan asioita, niin käy helposti niin, että tippuu toiseen ääripäähän. Eli tarvitsee niin. Kun vihdoin saa ja voi tarvita niin kaikki alaspainettu tarvitsevuus nousee pintaan. Pidä minua. Kannattele minua. Minä tarvitsen. En voi olla ilman sinua. Kiintymyssuhdetyyli ristiriitainen.

Ja näin tämä kierre menee. Sitten taas siihen "minä pärjään". Mutta koko ajan, jos sallii elämän, sallii prosessin, tämä siirtyy kohti tasapainoa. Kohti hyvinvointia. Turvallista kiintymystyyliä.

Eli emme ole tietyn moodin vankeja, mutta mitä enemään ääripäässää ollaan aloitettu, sitä enemmän käydään läpi muita ääripäitä matkalla. Näin ainakin ajattelen juuri nyt.

Suhteen voima

Ja suhteissahan tämä näkyy. Herää eloon. Erityisesti läheisissä, rakkaudellisissa suhteissa. Minä olen nyt noin puoli vuotta hengannut / vuoroviikoin asunut yhden miehen kanssa, johon olen ihan "hulluna" ja kokenut juuri tätä kelluntaa. Olen mielestäni aiemmin ollut tosi itsenäinen. Tosi ei-tarvitseva. Ja nyt olen välillä ihan toisessa ääripäässä. En hallitse sitä ollenkaan. Uppoudun siihen mukaan. Tunnen sellaisia tunteita, joita en koskaan ole tuntenut. Ja ne eivät millään ole helppoja minulle. Mutta olen kuitenkin tosi kiitollinen niille, koska ne avaavat ihan uusia ulottovuuksia. Laajentavat ymmärrystäni niin paljon. Ja herättävät taas uusia kysymyksiä.

Ehkä minun tämän takia tuli kirjoittaa tämä. Nähdä tämän tältä tasolta, niin kuin itse näen sen, kun en uppoudu siihen.

En ole vielä ihan keksinyt miten sieltä nousee ylös kun siihen on tippunut, mutta luulen vahvasti, että vastaus on yhteys. Yhteys joko itseen, tai toiseen. Koska väittäisin, että molemmat nämä "ääritilat" johtuvat yhteyden puutteesta (joka on syntynyt elämän aikana eri syistä). Ja kun ei tunne yhteyttä itseensä, silloin ei myöskään tunne yhteyttä ympäristöönsä, ja siitä herää erillisyyden illuusio. Ja tässä illuusiossa ei ole yhteyttä. Ja silloin on turvattomuutta. Erillisyyttä. Ja turvattomuudessa pitää joko pärjät itse tai ripustautua toiseen. Eli korjaustoimenpide on aina yhteys.

Mutta miten sitten saa tuntemuksen yhteydestä? Hmmm... Huomion siirtäminen hengitykseen on ainakin yksi. Sisäisen vanhemman aktoivinti voisi olla toinen. Lempeys itseä kohtaan. Hiljentyminen ja hidastaminen. Jooga. Mediataatio. Onhan niitä keinoja. Mutta. Tämä vaati harjoittelua, eikä se aina onnistu. Tiedostaminen on ensimmäinen askel. Ja sitten hyväksyminen. Ja eteenpäin meneminen 🙂

Ja vielä saarista. Ajattelen, että hyvinvoivin ratkaisu on erillisiä saaria, jonka välillä on hyvä kulkuyhteys. Saaret ovat tosi lähekkäin ja kun ne toimivat yhteistyössä toistensa kanssa, koko alueen hyvinvointi kasvaa. Koska tietenkin me tarvitsemme toisia. Olemmehan yhtä 🙂

Mitä sinä ajattelet tästä?